Taloudellinen yhdenvertaisuus hyödyttää sekä yksilöitä että yhteiskuntia. Työsarkaa riittää, sillä yhteiskunnallinen kehitys on jo pitkään syventänyt eriarvoisuutta yhteiskunnissamme – usein historiallisista lähtökohdista ja OECD:n, Kansainvälisen valuuttarahaston, Maailmanpankin ja muiden kansainvälisten järjestöjen jouduttamana. Taloutta on pyritty vauhdittamaan politiikalla, joka on edistänyt yksityistämistä ja julkisten palvelujen sääntelyn purkamista, löysännyt rahoitusmarkkinoiden sääntelyä, lisännyt yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja lieventänyt verotuksen progressiota. Kansainvälisten järjestöjen tavassa suhtautua talouteen, yhteiskuntaan ja politiikkaan on nyt kuitenkin havaittavissa ajattelutavan muutos. Sukupuolten tasa-arvo, tulojen ja varallisuuden oikeudenmukainen jakautuminen ja köyhyyden torjuminen käsitetään yhä useammin myönteisen talouskehityksen edellytyksiksi, ja lähtökohtana pidetään toisinaan Pohjoismaiden yhteiskuntamalleja.
Tästä huolimatta yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntyminen hyödyttää nykyäänkin väestön suurituloisinta kymmenesosaa ja etenkin varakkainta sadasosaa, joiden osuus tuloista on kasvanut, kun taas muiden ryhmien reaalipalkat ovat laskeneet tai polkeneet paikallaan. Yhä harvemmat omistavat siten yhä suuremman osan yhteiskunnan vauraudesta.
Kehityksellä on ollut kielteiset vaikutukset ammatilliseen järjestäytymiseen ja siten myös työmarkkinoiden vakauteen. Ay-liikkeen heikentyminen, kansainvälisessä perspektiivissä, on johtanut monissa kehittyneissä talouksissa yhdenvertaisuuden ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden rapautumiseen. Tämä on puolestaan johtanut siihen, että palkansaajat ovat jääneet alakynteen neuvotellessaan pääoman omistajien kanssa. Heikentyneellä ay-liikkeellä ei ole myöskään ollut entisenlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa tulonjakopolitiikkaan.
Eriarvoisuuden hintana on talouskasvun heikkeneminen, mikä johtuu pitkälti kulutuksen laskemisesta, veropohjan pienenemisestä ja yksityisten ja julkisten investointien vähenemisestä kysynnän hiipuessa. Työehtosopimukset, verotus ja julkiset tulonsiirtojärjestelmät, kuten koulutus, sosiaalivakuutukset, aktiivinen työmarkkinapolitiikka sekä hoito ja hoiva, ovat tulojen ja varallisuuden uudelleenjakokeinoja, jotka vaikuttavat suotuisasti paitsi yhdenvertaisuuteen, tasa-arvoon ja sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen, myös talouskasvuun.